Maya
05-27-2010, 07:37 PM
Packerin puheestä 2010 Kevät konferanssissa
Presidentti Joseph F. Smith on antanut tämän lausunnon pappeudesta
kotona: ”Kodissa johtava valtuus on aina uskottu isälle, eikä kodin ja perheen
asioissa ole mitään ylempää auktoriteettia. Tämän periaatteen havainnollistamiseen riittänee yksi tapaus. Joskus käy niin, että vanhimmat kutsutaan siunaamaan jonkin perheen jäseniä. Näiden vanhimpien joukossa saattaa olla vaarnojen johtajia, apostoleja tai jopa kirkon ensimmäisen presidenttikunnan jäseniä. Tällaisissa tilanteissa ei ole oikein, että isä vetäytyy syrjään ja odottaa vanhimpien johtavan tämän tärkeän toimituksen suorittamista. Isä on paikalla. Hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on johtaa tilaisuutta. Hänen tulee valita henkilö, joka suorittaa voitelun, ja henkilö, joka
pitää rukouksen, eikä hänen pidä tuntea, että koska paikalla on kirkon johtavia
auktoriteetteja, häneltä viedään sen vuoksi oikeudet johtaa tuon evankeliumin
siunauksen antamista kodissaan. (Jos isää ei ole, äidin tulee pyytää
läsnä olevaa johtavaa auktoriteettia ottamaan ohjat käsiinsä.) Isä johtaa
käsiteltävää asiaa ja rukousta ja antaa yleisohjeita perheensä elämästä, olipa
paikalla ketä tahansa.”
Erään kerran olin eräässä kaukaisessa kaupungissa. Konferenssin jälkeen olimme asettamassa ja erottamassa tehtäviin johtajia. Päättäessämme
vaarnanjohtaja kysyi: ”Voimmeko asettaa vanhimmaksi erään nuoren miehen, joka on lähdössä lähetyskentälle?” Vastaus oli tietenkin kyllä.
Kun nuori mies astui esiin, hän viittasi kolme veljeä mukaansa seisomaan piirissä, kun hänet asetettaisiin. Panin takarivistä merkille tämän pojan kaksoisolennon ja kysyin: ”Onko tuo isäsi?” Nuori mies vastasi: ”Kyllä.” Sanoin: ”Isäsi asettaa sinut.” Ja hän vastusteli: ”Mutta olen jo pyytänyt toista veljeä asettamaan minut.” Ja minä sanoin: ”Nuori mies, isäsi asettaa sinut, ja kerran vielä kiität Herraa tästä päivästä.”
Sitten hänen isänsä astui esiin. Onneksi isällä oli vanhimman virka. Ellei olisi ollut, hän olisi pian voinut saada sen! Armeijassa sitä kutsuttaisiin kenttäylennykseksi. Joskus sellaista tapahtuu kirkossa.
Isä ei osannut asettaa poikaansa. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen
ja autoin häntä suorittamaan toimituksen. Kun isä oli lopettanut, nuori mies
oli vanhin. Sitten tapahtui jotakin suurenmoista. Täysin muuttuneina isä ja
poika halasivat toisiaan. Oli ilmeistä, ettei sitä ollut tapahtunut aiemmin.
Isä sanoi kyynelsilmin: ”En päässyt asettamaan muita poikiani.”
Ajatelkaa, kuinka paljon enemmän saatiin aikaan kuin jos joku toinen,
jopa joku apostoli, olisi asettanut nuorukaisen.
Jos joku saa käsiinsä ja voi vaikka valokopioida tai muuten kopioida tämän puheen: 2 Richards, Conference Report, Apr. 1955, 12. Siinä on paljon pappeudesta ja perheestä huolehtimisesta.
Presidentti Joseph F. Smith on antanut tämän lausunnon pappeudesta
kotona: ”Kodissa johtava valtuus on aina uskottu isälle, eikä kodin ja perheen
asioissa ole mitään ylempää auktoriteettia. Tämän periaatteen havainnollistamiseen riittänee yksi tapaus. Joskus käy niin, että vanhimmat kutsutaan siunaamaan jonkin perheen jäseniä. Näiden vanhimpien joukossa saattaa olla vaarnojen johtajia, apostoleja tai jopa kirkon ensimmäisen presidenttikunnan jäseniä. Tällaisissa tilanteissa ei ole oikein, että isä vetäytyy syrjään ja odottaa vanhimpien johtavan tämän tärkeän toimituksen suorittamista. Isä on paikalla. Hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on johtaa tilaisuutta. Hänen tulee valita henkilö, joka suorittaa voitelun, ja henkilö, joka
pitää rukouksen, eikä hänen pidä tuntea, että koska paikalla on kirkon johtavia
auktoriteetteja, häneltä viedään sen vuoksi oikeudet johtaa tuon evankeliumin
siunauksen antamista kodissaan. (Jos isää ei ole, äidin tulee pyytää
läsnä olevaa johtavaa auktoriteettia ottamaan ohjat käsiinsä.) Isä johtaa
käsiteltävää asiaa ja rukousta ja antaa yleisohjeita perheensä elämästä, olipa
paikalla ketä tahansa.”
Erään kerran olin eräässä kaukaisessa kaupungissa. Konferenssin jälkeen olimme asettamassa ja erottamassa tehtäviin johtajia. Päättäessämme
vaarnanjohtaja kysyi: ”Voimmeko asettaa vanhimmaksi erään nuoren miehen, joka on lähdössä lähetyskentälle?” Vastaus oli tietenkin kyllä.
Kun nuori mies astui esiin, hän viittasi kolme veljeä mukaansa seisomaan piirissä, kun hänet asetettaisiin. Panin takarivistä merkille tämän pojan kaksoisolennon ja kysyin: ”Onko tuo isäsi?” Nuori mies vastasi: ”Kyllä.” Sanoin: ”Isäsi asettaa sinut.” Ja hän vastusteli: ”Mutta olen jo pyytänyt toista veljeä asettamaan minut.” Ja minä sanoin: ”Nuori mies, isäsi asettaa sinut, ja kerran vielä kiität Herraa tästä päivästä.”
Sitten hänen isänsä astui esiin. Onneksi isällä oli vanhimman virka. Ellei olisi ollut, hän olisi pian voinut saada sen! Armeijassa sitä kutsuttaisiin kenttäylennykseksi. Joskus sellaista tapahtuu kirkossa.
Isä ei osannut asettaa poikaansa. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen
ja autoin häntä suorittamaan toimituksen. Kun isä oli lopettanut, nuori mies
oli vanhin. Sitten tapahtui jotakin suurenmoista. Täysin muuttuneina isä ja
poika halasivat toisiaan. Oli ilmeistä, ettei sitä ollut tapahtunut aiemmin.
Isä sanoi kyynelsilmin: ”En päässyt asettamaan muita poikiani.”
Ajatelkaa, kuinka paljon enemmän saatiin aikaan kuin jos joku toinen,
jopa joku apostoli, olisi asettanut nuorukaisen.
Jos joku saa käsiinsä ja voi vaikka valokopioida tai muuten kopioida tämän puheen: 2 Richards, Conference Report, Apr. 1955, 12. Siinä on paljon pappeudesta ja perheestä huolehtimisesta.