Unski1
11-25-2008, 06:10 PM
Olen kirjoittanut Suomi24:n mormonismipalstalla aloituksen profeettojen tarpeellisuudesta. Siinä yhteydessä lainasin Hugh Nibleyn kirjasta maailma ja profeetat seuraavan kohdan:
Profeettoja kaivattiin.
Tässä lainausta Hugh Nibleyn kirjasta Maailma ja profeetat keskusteluista Nikean kirkolliskokouksen ajalta: Otsikon Profeetat ja uskontunnustukset alkaen sivulta 47.
"Atanasius muuan Nikean huippukykyjä, oli huolissaan sitä välittömästi seuraavien kirkolliskokousten johdosta. "Mitä katoliselle kirkolle jää opetettavaksi pelastuksen suhteen, jos nyt uskoa tutkitaan ja asetetaan nykyaikainen auktoriteetti, joka virallisesti selittää sen, mitä jo on sanottu?.... Ja miksi niin sanotut kirkonmiehet ryntäilevät sinne tänne saadakseen selville, mitä heidän tulisi uskoa Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta? Jos he olisivat uskoneet kaiken aikaa, he eivät voisi nyt suinkaan haeskella sellaista, mitä heillä on!" Kaikki nauravat kristittyjen johtomiehiä, sanoo Atanasius, ja sanovat: "Nämä kristityt eivät tiedä mitä heidän pitäisi ajatella Kristuksesta!" mikä tietystikin heikentää heidän auktoriteettiaan. (Atanasius, De Synodis, PG 26:684)
"Mitä hyötyä on kaikista näistä synodeista?" hän kysyy. "Turhaan he törmäilevät sinne tänne muka siitä syystä, että synodit ovat välttämättömiä tärkeiden opillisten kysymysten ratkaisemiseksi, sillä pyhät kirjoitukset ovat siihen kaikkeen riittäviä". (Ibid.,PG 26:688)
(Pankaa merkille, mitä Atanasius pitää korkeimpana oikeusistuimena - ei mitään piispanistuinta, vaan yksinkertaisesti pyhiä kirjoituksia.) "Me olemme ristiriidassa niiden kanssa, jotka edelsivät meitä, poikkeamme isiemme perinteistä ja kuvittelemme, että meidän on pidettävä synodi. Sitten meissä herää epäilyksiä, että ellemme yksinkertaisesti kokoonnu yhteen ja pääse yksimielisyyteen, uutteruutemme menee hukkaan: niinpä tulemme siihen lopputulokseen, että synodi pitäisi jakaa kahteen ryhmään, niin että voisimme äänestää;... ja siten teemme Nikean saavutukset tyhjiksi sillä tekosyyllä, että pyrimme suurempaan yksimielisyyteen". (Ibid.,PG 26:689)
Voimmeko pyytää parempaa kuvausta tästä ihmeen nykyaikaisesta asenteesta, missä kristikunnan varhaiset uskomukset laadittiin – itse tärkeiden puuhakkaiden komiteajäsenten into, ankaran epämääräinen kiinnostus menettelytapoihin ja touhuun; hinku pitää kokouksia tuli mitä tuli? "Kaikki nämä synodit ovat tarpeettomia", toistaa Atanasius, "ja ne ovat tarpeettomia, koska meillä on pyhät kirjoitukset, ja jos kirjoitukset ovat synodien kiistan aiheena, meillä on isien kirjoitukset. Nikeaan kokoontuneet muistivat tämän... Mitä muihin kirkolliskokouksiin tulee, niissä ei yksinkertaisesti ole järkeä, eikä niissä päästä koskaan mihinkään." (Ibid) J vielä: "Kuka voi sanoa sellaisia kristityiksi tai kuinka me voimme puhua uskosta sellaisten keskuudessa, joilla ei ole sen paremmin järkeä kuin kirjoituksia, jotka eivät muutu yhtä mittaa, vaan joita muutetaan ja käännellään alinomaa, niin että ne sopeutuisivat kaikkiin olosuhteisiin?" (Ibid., PG 26:760. Tämä on yhteenveto)
Seuraavaksi siirrymme Atanasiuksen kuuluisaan länsimaiseen aikalaiseen pyhään Hilariukseen: "On yhtä valitettavaa kuin vaarallista", hän kirjoittaa eräässä kohdassa, että ihmisten keskuudessa on yhtä monta uskontunnustusta kuin mielipidettä, yhtä monta oppia kuin mieltymystä ja yhtä monta jumalanpilkan lähdettä kuin keskuudessamme on vikoja; sillä me laadimme uskontunnustuksia mielivaltaisesti ja selitämme niitä mielivaltaisesti ... Peräkkäiset synodit hylkäävät ja hyväksyvät ja selittävät sanaa homoousion... Joka vuosi, ei vaan joka kuukausi me laadimme uusia uskontunnustuksia kuvaamaan näkymättömiä salaisuuksia. Me kadumme tekemäämme, puollamme niitä, jotka muuttavat mieltään, julistamme pannaan ne, joita olemme puoltaneet. Me joko tuomitsemme muiden opin omassa itsessämme tai oman oppimme muissa; ja repien toinen toistamme palasille olemme saaneet aikaan toinen toisemme tuhon. (Hilarus, Episte to Constantine II, 4-5, PL 10:566-67.)
Ja myöhemmin keisarille: "Usko on turmeltunut - onko uskonpuhdistus mahdollinen? Uskoa etsitään ikään kuin sitä ei olisi hallussamme. Usko on kirjoitettava paperille ikään kuin sitä ei olisi sydämessämme. Synnyttyämme uudesti uskosta meille nyt opetetaan uskoa, ikään kuin uudestisyntymisemme olisi tapahtunut ilman uskoa. Opimme tuntemaan Kristusta kasteen jälkeen ikään kuin kastetta voisi edes olla olemassa ilman Kristuksen tuntemusta." (Ibid., II, 6 PL 10:567-68)
Tässä synodeja ja uskontunnustuksia pidetään vararikon julistuksina, selvänä osoituksena siitä, että usko on menetetty, epätoivoisena yrityksenä tyhjiön täyttämiseksi. Ja tämän täyttämisen piti tapahtua sanoin, filosofien loputtomin puhein.
Puhuessaan eräästä Nikean kirkolliskokouksen tapahtumasta historioitsija Sosomen kirjoitti: "Olisi vaikeaa sanoa, mikä olisi suurempi ihme; saada kivi puhumaan tai saada filosofi lakkaamaan puhumasta." (Sozomen Ecclesiastical History I, 18, PG 67:917.)
Mutta kuulkaamme Hilarusta: "Koska koko väittely koskee sanoja ja koska koko ristiriita koskee uudistamista [toisin sanoen pyhistä kirjoituksista löytymättömien filosofisten termien esittämistä] ja koska keskustelun aiheena on joidenkin epämääräisyyksien olemassaolo ja koska kysymys on valtuudesta ja koska me riitelemme teknisistä kysymyksistä ja koska pyrkimyksenämme on yksimielisyyteen pääseminen ja koska kumpikin puoli on valmiina julistamaan toisen pannaan, niin näyttäisi siltä, että tuskin kukaan kuuluu enää Kristukselle (tai on Kristuksen puolella). Opin tuulet puhaltavat meitä ympäriinsä ja sitä mukaa kuin opetamme, harmistumme vain enemmän, ja mitä enemmän meitä opetetaan, sitä enemmän joudumme harhaan." (Hilarus, II, 5 PL 10:567.)
Mikä kommentaari Nikeasta! "Vältämme sen uskomista Kristuksesta, mitä hän käski meidän uskoa, niin että saisimme aikaan petollisen yhtenäisyyden rauhan väärässä nimessä ja kapinoimme käyttämällä Jumalasta uusia määritelmiä niiden sijaan, mitä me erheellisesti kutsumme uudistuksiksi, ja pyhien kirjoitusten nimessä me petollisesti lainaamme sellaista, mitä pyhissä kirjoituksissa ei ole; vaihtelevaista, epähurskasta, mikä muuttaa sitä mikä on säädetty, hylkää hyväksyttyjä oppeja, omaksuu epäuskonnollisia ajatuksia." (Ibid II, 6 PL 10: 568)
Tässä Hilarus ei tuomitse kerettiläisiä ja separatisteja. Atanasiuksen, Eusebiuksen, Basileikoksen, Krysostomuksen, Akakiuksen, Eleusiuksen, Foebadiuksen ja monien vähäisimpien valojen tavoin hän eikuvaa vain muutamien harvojen hulluutta vaan kuten hän sanoo " kurjan aikakautemme uskoa..." Hän kysyy: "Mitä muutoksia viime vuoden usko sisältääkään? Ensin se vaiensi sanan homoousion, sitten se julisti sitä, sitten se selitti sitä, sitten se tuomitsi sen. Ja mihin tällainen johtaa? Siihen, että emme me sen paremmin kuin edeltäjämmekään olleet siinä asemassa, että olisimme voineet olla varmat minkään pyhän asian säilymisestä koskemattomana." Ibid II, 5 PL 10: 567)
Kun ihmiset jäävät omien keinojensa varaan, ilman elävien profeettojen johdatusta, ei edes suuri traditio pysty säilyttämään tosi uskoa, sillä kuten Hilarius on juuri maininnut, ihmiset eivät pysty omin voimin säilyttämään tätä traditiota. Olemme lainanneet muutamia lausuntoja - emmekä suinkaan edes kaikkia tärkeitä lausuntoja - jotka kirjoitti kaksi kristikunnan kunnioitetuinta puhemiestä, jotka olivat itse läsnä neljännen vuosisadan suurissa kirkolliskokouksissa, joissa nykyajan kristilliset uskontunnustukset saivat lopullisen muotonsa... Kuinka he kaipasivatkaan profeettain ääntä."
Kun uskontunnustuksia laadittiin neljännellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen, niin noin hakusessa asiat olivat kun ilmoitus puuttui.
Profeettoja kaivattiin.
Tässä lainausta Hugh Nibleyn kirjasta Maailma ja profeetat keskusteluista Nikean kirkolliskokouksen ajalta: Otsikon Profeetat ja uskontunnustukset alkaen sivulta 47.
"Atanasius muuan Nikean huippukykyjä, oli huolissaan sitä välittömästi seuraavien kirkolliskokousten johdosta. "Mitä katoliselle kirkolle jää opetettavaksi pelastuksen suhteen, jos nyt uskoa tutkitaan ja asetetaan nykyaikainen auktoriteetti, joka virallisesti selittää sen, mitä jo on sanottu?.... Ja miksi niin sanotut kirkonmiehet ryntäilevät sinne tänne saadakseen selville, mitä heidän tulisi uskoa Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta? Jos he olisivat uskoneet kaiken aikaa, he eivät voisi nyt suinkaan haeskella sellaista, mitä heillä on!" Kaikki nauravat kristittyjen johtomiehiä, sanoo Atanasius, ja sanovat: "Nämä kristityt eivät tiedä mitä heidän pitäisi ajatella Kristuksesta!" mikä tietystikin heikentää heidän auktoriteettiaan. (Atanasius, De Synodis, PG 26:684)
"Mitä hyötyä on kaikista näistä synodeista?" hän kysyy. "Turhaan he törmäilevät sinne tänne muka siitä syystä, että synodit ovat välttämättömiä tärkeiden opillisten kysymysten ratkaisemiseksi, sillä pyhät kirjoitukset ovat siihen kaikkeen riittäviä". (Ibid.,PG 26:688)
(Pankaa merkille, mitä Atanasius pitää korkeimpana oikeusistuimena - ei mitään piispanistuinta, vaan yksinkertaisesti pyhiä kirjoituksia.) "Me olemme ristiriidassa niiden kanssa, jotka edelsivät meitä, poikkeamme isiemme perinteistä ja kuvittelemme, että meidän on pidettävä synodi. Sitten meissä herää epäilyksiä, että ellemme yksinkertaisesti kokoonnu yhteen ja pääse yksimielisyyteen, uutteruutemme menee hukkaan: niinpä tulemme siihen lopputulokseen, että synodi pitäisi jakaa kahteen ryhmään, niin että voisimme äänestää;... ja siten teemme Nikean saavutukset tyhjiksi sillä tekosyyllä, että pyrimme suurempaan yksimielisyyteen". (Ibid.,PG 26:689)
Voimmeko pyytää parempaa kuvausta tästä ihmeen nykyaikaisesta asenteesta, missä kristikunnan varhaiset uskomukset laadittiin – itse tärkeiden puuhakkaiden komiteajäsenten into, ankaran epämääräinen kiinnostus menettelytapoihin ja touhuun; hinku pitää kokouksia tuli mitä tuli? "Kaikki nämä synodit ovat tarpeettomia", toistaa Atanasius, "ja ne ovat tarpeettomia, koska meillä on pyhät kirjoitukset, ja jos kirjoitukset ovat synodien kiistan aiheena, meillä on isien kirjoitukset. Nikeaan kokoontuneet muistivat tämän... Mitä muihin kirkolliskokouksiin tulee, niissä ei yksinkertaisesti ole järkeä, eikä niissä päästä koskaan mihinkään." (Ibid) J vielä: "Kuka voi sanoa sellaisia kristityiksi tai kuinka me voimme puhua uskosta sellaisten keskuudessa, joilla ei ole sen paremmin järkeä kuin kirjoituksia, jotka eivät muutu yhtä mittaa, vaan joita muutetaan ja käännellään alinomaa, niin että ne sopeutuisivat kaikkiin olosuhteisiin?" (Ibid., PG 26:760. Tämä on yhteenveto)
Seuraavaksi siirrymme Atanasiuksen kuuluisaan länsimaiseen aikalaiseen pyhään Hilariukseen: "On yhtä valitettavaa kuin vaarallista", hän kirjoittaa eräässä kohdassa, että ihmisten keskuudessa on yhtä monta uskontunnustusta kuin mielipidettä, yhtä monta oppia kuin mieltymystä ja yhtä monta jumalanpilkan lähdettä kuin keskuudessamme on vikoja; sillä me laadimme uskontunnustuksia mielivaltaisesti ja selitämme niitä mielivaltaisesti ... Peräkkäiset synodit hylkäävät ja hyväksyvät ja selittävät sanaa homoousion... Joka vuosi, ei vaan joka kuukausi me laadimme uusia uskontunnustuksia kuvaamaan näkymättömiä salaisuuksia. Me kadumme tekemäämme, puollamme niitä, jotka muuttavat mieltään, julistamme pannaan ne, joita olemme puoltaneet. Me joko tuomitsemme muiden opin omassa itsessämme tai oman oppimme muissa; ja repien toinen toistamme palasille olemme saaneet aikaan toinen toisemme tuhon. (Hilarus, Episte to Constantine II, 4-5, PL 10:566-67.)
Ja myöhemmin keisarille: "Usko on turmeltunut - onko uskonpuhdistus mahdollinen? Uskoa etsitään ikään kuin sitä ei olisi hallussamme. Usko on kirjoitettava paperille ikään kuin sitä ei olisi sydämessämme. Synnyttyämme uudesti uskosta meille nyt opetetaan uskoa, ikään kuin uudestisyntymisemme olisi tapahtunut ilman uskoa. Opimme tuntemaan Kristusta kasteen jälkeen ikään kuin kastetta voisi edes olla olemassa ilman Kristuksen tuntemusta." (Ibid., II, 6 PL 10:567-68)
Tässä synodeja ja uskontunnustuksia pidetään vararikon julistuksina, selvänä osoituksena siitä, että usko on menetetty, epätoivoisena yrityksenä tyhjiön täyttämiseksi. Ja tämän täyttämisen piti tapahtua sanoin, filosofien loputtomin puhein.
Puhuessaan eräästä Nikean kirkolliskokouksen tapahtumasta historioitsija Sosomen kirjoitti: "Olisi vaikeaa sanoa, mikä olisi suurempi ihme; saada kivi puhumaan tai saada filosofi lakkaamaan puhumasta." (Sozomen Ecclesiastical History I, 18, PG 67:917.)
Mutta kuulkaamme Hilarusta: "Koska koko väittely koskee sanoja ja koska koko ristiriita koskee uudistamista [toisin sanoen pyhistä kirjoituksista löytymättömien filosofisten termien esittämistä] ja koska keskustelun aiheena on joidenkin epämääräisyyksien olemassaolo ja koska kysymys on valtuudesta ja koska me riitelemme teknisistä kysymyksistä ja koska pyrkimyksenämme on yksimielisyyteen pääseminen ja koska kumpikin puoli on valmiina julistamaan toisen pannaan, niin näyttäisi siltä, että tuskin kukaan kuuluu enää Kristukselle (tai on Kristuksen puolella). Opin tuulet puhaltavat meitä ympäriinsä ja sitä mukaa kuin opetamme, harmistumme vain enemmän, ja mitä enemmän meitä opetetaan, sitä enemmän joudumme harhaan." (Hilarus, II, 5 PL 10:567.)
Mikä kommentaari Nikeasta! "Vältämme sen uskomista Kristuksesta, mitä hän käski meidän uskoa, niin että saisimme aikaan petollisen yhtenäisyyden rauhan väärässä nimessä ja kapinoimme käyttämällä Jumalasta uusia määritelmiä niiden sijaan, mitä me erheellisesti kutsumme uudistuksiksi, ja pyhien kirjoitusten nimessä me petollisesti lainaamme sellaista, mitä pyhissä kirjoituksissa ei ole; vaihtelevaista, epähurskasta, mikä muuttaa sitä mikä on säädetty, hylkää hyväksyttyjä oppeja, omaksuu epäuskonnollisia ajatuksia." (Ibid II, 6 PL 10: 568)
Tässä Hilarus ei tuomitse kerettiläisiä ja separatisteja. Atanasiuksen, Eusebiuksen, Basileikoksen, Krysostomuksen, Akakiuksen, Eleusiuksen, Foebadiuksen ja monien vähäisimpien valojen tavoin hän eikuvaa vain muutamien harvojen hulluutta vaan kuten hän sanoo " kurjan aikakautemme uskoa..." Hän kysyy: "Mitä muutoksia viime vuoden usko sisältääkään? Ensin se vaiensi sanan homoousion, sitten se julisti sitä, sitten se selitti sitä, sitten se tuomitsi sen. Ja mihin tällainen johtaa? Siihen, että emme me sen paremmin kuin edeltäjämmekään olleet siinä asemassa, että olisimme voineet olla varmat minkään pyhän asian säilymisestä koskemattomana." Ibid II, 5 PL 10: 567)
Kun ihmiset jäävät omien keinojensa varaan, ilman elävien profeettojen johdatusta, ei edes suuri traditio pysty säilyttämään tosi uskoa, sillä kuten Hilarius on juuri maininnut, ihmiset eivät pysty omin voimin säilyttämään tätä traditiota. Olemme lainanneet muutamia lausuntoja - emmekä suinkaan edes kaikkia tärkeitä lausuntoja - jotka kirjoitti kaksi kristikunnan kunnioitetuinta puhemiestä, jotka olivat itse läsnä neljännen vuosisadan suurissa kirkolliskokouksissa, joissa nykyajan kristilliset uskontunnustukset saivat lopullisen muotonsa... Kuinka he kaipasivatkaan profeettain ääntä."
Kun uskontunnustuksia laadittiin neljännellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen, niin noin hakusessa asiat olivat kun ilmoitus puuttui.