Mikael
06-23-2008, 05:34 AM
KOHTI TOTUUDEN TUNTEMISTA
Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille sanotaan: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen” (jae 11). Miten tämä sopii siihen, että Matt.18:3 sanoo: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”?
Muistan kesäisen päivän, kun olimme ulkona. Olin silloin vähän alle seitsemän vuoden ikäinen. Ulkona tarjottiin jotain juotavaa. Vanhempani seurustelivat vieraiden kanssa. He pohtivat elämän tarkoitusta. Ihmettelin, kun keskustelussa ei tunnuttu päästävän mihinkään tulokseen. Sanoin: ”Ihmiset ovat kuin mehiläisiä, jotka keräävät hunajaa Jumalalle.” – Ilma oli aurinkoinen. Mehiläiset ja kimalaiset lentelivät kukasta kukkaan
”Kuinka se noin voisi olla?”, ihmetteli isäni. Vieraat katsoivat huvittuneina ja - siltä minusta näytti - myös jonkun verran noloina, kun pieni poika puuttui aikuisten keskusteluun. Siihen aikaan 1930 luvulla kuului asiaan, että lasten tuli olla hiljaa, kun aikuiset keskustelivat, mutta olin varmaan huonosti kasvatettu tai sitten vain tuo elämän tarkoitus oli niin tärkeä asia, etten malttanut olla sanomatta.
Pidän tapahtumaa lähtökohtanani elämän ihmettelyyn. Siihen asti oli kaikki ollut itsestään selvää, sillä elämän tarkoitus oli hyvän aikaansaaminen, koska Jumala tarvitsi sitä. Minulta kysyttiin, mihin Jumala sitä hyvää käyttäisi. Siihen en osannut vastata, mutta tunsin, että niin vain oli. Olinhan lapsi. Nyt olen mies, jonka tulisi olla taas lapsen kaltainen - kunhan vaan osaisin. Iän karttuminen antaa siitä toiveita, mikäli pitää paikkansa, että tulemme ikääntyessämme taas lapsellisiksi – toivottavasti myös lasten kaltaisiksi!
Perspektiiviä elämään minulla oli jo lapsuudessa – ellei sitten ollut niin kuin tilanteessa, josta äitini kertoi vitsin:
Suomessa rakennettiin rautateitä Venäjän vallan aikana. Tulipa sitten työn tarkastaja. Hän kysyi ratatyön mestarilta pitkää ratasuoraa katsoessaan:
”Mutta, mitä tämä on? Nuo kiskothan lähenevät toisiaan sitä enemmän mitä kauemmaksi katsoo!
Siihen ratamestari:
”Se on perspektiiviä.
Tarkastaja:
”Suomen rautateillä ei saa olla perspektiiviä.”
Aika lapsuudesta aikuisuuteen on sosialisaatioprosessia, jonka aikana omaksumme yhteisömme tapoja ja asenteita. On sanottu, että ihminen on sosiaalinen eläin, sillä niin paljon olemme yhteisön tuotetta. Itsenäiset ajatukset ovat harvinaisia. Meille tapahtuu jotain surullista aloittaessamme koulunkäynnin. Tutkimuksella on selvinnyt, että lapsi menettää huomattavasti sitä, mikä kuuluu luovuuteen joutuessaan koulussa sopeutumaan koulun sääntöihin ja toveripiiriin, joka vaatii käyttäytymään tietyllä tavalla. Ellei siihen sopeudu, seuraa kiusaamista. Työelämään siirryttäessä tuo sopeutumisen pakko jatkuu. Siksikö niin monet haaveilevat eläkkeelle pääsystä, että vihdoinkin voisi olla taas oma itsensä eli se, mikä oli lapsena?
Professori Erik Ahlman on sanonut: ”Maailman olioiden olemuksena on käsitykseni mukaan tahto, tahto itsensä so. oman syvimmän laatunsa ilmaisemiseen so. itseensä sisältyvien ja itsensä kannattamien arvojen ilmaisemiseen. Tämä on myös ihmisen olemuksena. Mutta ihmisen erikoisolemuksen haluaisin nähdä tahdossa vapauteen, oman itsensä ilmaisemiseen vapaasti, puhtaaseen riippumattoman ja rajoittamattomaan oman laatunsa ilmaisemiseen.” (”Ihmisen probleemi”, s. 163)
Eläkeläisellä on tietyllä tavalla vapauksia olla oma itsensä ainakin mitä tulee työyhteisön vaatimaan alisteisuuteen, jota joskus on sanottu työn orjuudeksi. Miten lienee noiden vapauksia laita elämänkatsomukseen nähden? Käykö pikemminkin niin, että juutumme entisiin näkemyksiimme vai avartuvatko näkemyksemme? – Varmaan on mahdollista joko juuttua tai avartua ja etsiä uutta. Itsenäisen ajattelun mahdollisuudet oli ainakin koetettava käyttää hyväksi – mutta ei vain ajattelun, vaan myös tuntemisen mahdollisuudet.
Ikääntyminen antaa perspektiiviä. Takana on lapsuus, nuoruus ja suuri osa aikuisuutta. Edessä on jäljellä oleva aikuisuus ja ikuisuus. Kapeneeko näkemämme tie eteenpäin siten, että luulemme sen päättyvän olemattomuuteen vai riittääkö ymmärryksemme pitemmälle kuin venäläisen rautatietarkastajan ymmärrys eli totuuden tuntemiseen?
Ihminen ei ole eläin, vaikka meissä onkin yhtä ja toista samankaltaisuutta eläinten kanssa. Ikäpolvemme ihmiset ovat joutuneet tekemisiin mullistavien keksintöjen ja kiistaa herättävien aatteiden kanssa. Nuoruudessamme saattoi joku jo haaveilla näköradiosta. Kännykästä ei ollut edes haaveita. Atomia pidettiin aineen jakamattomana perusosana, mutta sekin on voitu jo hajottaa eikä kukaan enää osaa tarkoin erottaa ainetta ja energiaa toisistaan. Ennen puhuttiin aineen ja energian häviämättömyyden laista, mutta nyt se on muutettu energian häviämättömyyden laiksi. Monet aatteet ovat tulleet ja menneet. Jotkut yhä sinnittelevät. Natsismi ja kommunismi saivat aikaan hirvittävää tuhoa. Darvinismi tuntui panevan Jumalan Luojana viralta. Materialismi polki nuoruudessamme ihmisen arvoa ja polkee edelleenkin. Perhearvot ovat muuttuneet siten, ettei avoliittoja pidetä enää kummallisina. Mikä on totta ja oikeaa? Jaksamme yrittää päästä totuuden tuntemiseen? – Totuuden rakkaus on arvo, joka pysyy.
Rakkaudessa on laki ja profeetat, mutta miten totuus siihen liittyy? Sanassa sanotaan, että Jumala on rakkaus. Kristus sanoo, että hän on tie, totuus ja elämä. Mutta miten? – Kun Kristus eli maan päällä, hän perusti kirkkonsa, jota hänen jälkeensä johtivat apostolit. Se oli varmasti tosi kirkko ja ainoa oikea. Entä nyt? Kirkkoja ja erilaisia kristillisiä näkemyksiä on tuhansittain. Miten voi päästä totuuden tuntemiseen? Siinäkin tarvitaan perspektiiviä. Kirkko ja evankeliumi tulee koettaa nähdä sellaisina kuin ne olivat apostolien ja Kristuksen aikoina. Kaikkien tulisi päästä lopulta siihen, mihin Raamatussakin tähdätään: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kukin kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.”(Ef. 4:13-15)
Totuuden tunteminen on eri asia kuin suuri tietomäärä. Tiedosta ei ole haittaa, jos se ei tee meistä ylpeitä ja itseriittoisia. Tärkeää on palata jollain tavalla lapsen kaltaisuuteen, eli tuoreeseen ja ennakkoluulottomaan maailman näkemiseen. Kunkin on omakohtaisesti koettava tie totuuden tuntemiseen. – Olen sen kulkenut ja löytänyt. Minulle totuus on Kristus ja hänen palauttamansa evankeliumin täyteys ja siihen kuuluva kirkko.
Olemme kuin mehiläisiä, jotka keräävät hyvää Jumalalle. Meidän tulee tehdä parannus ja ottaa vastaan Kristuksen tarjoama sovitus, jotta olisimme puhtaat ja kelvolliset Jumalalle ja edistäisimme kaiken hyvän lisääntymistä maailmassa ja iankaikkisuudessa taivaallisen Isämme työtovereina. Se on näkökulmani muutos tai paremminkin paluu lapsen kaltaisuuteen. Vuosien tuomat ennakkoluulot ja asenteet saavat väistyä omakohtaisen kokemisen tieltä. Vapautuminen ympäristön asettamista kaavoista on tuonut rikkautta ja totuuden tuntemista. Silloin voin kuulua niihin, joista on sanottu: ”…ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman mukaan, mikä kullakin osalla on.” (Ef. 4:14-16).
Toivon, että sopivassa ja sopimattomassa paikassa voin muita pelkäämättä sanoa kantani kuin lapsi. Toivon vaan, että minua nyt kuunneltaisiin paremmin kuin pientä poikaa kesäisenä päivänä mehiläisten suristessa ja kerätessä hunajaa kylmää vuodenaikaa varten. Mutta mitäpä siitä, vaikka ei kuunneltaisikaan. Ainakin viisautta tulee kuulijalla olla enemmän, kuin rautatien perspektiiviä ihmettelevällä.
Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille sanotaan: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen” (jae 11). Miten tämä sopii siihen, että Matt.18:3 sanoo: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”?
Muistan kesäisen päivän, kun olimme ulkona. Olin silloin vähän alle seitsemän vuoden ikäinen. Ulkona tarjottiin jotain juotavaa. Vanhempani seurustelivat vieraiden kanssa. He pohtivat elämän tarkoitusta. Ihmettelin, kun keskustelussa ei tunnuttu päästävän mihinkään tulokseen. Sanoin: ”Ihmiset ovat kuin mehiläisiä, jotka keräävät hunajaa Jumalalle.” – Ilma oli aurinkoinen. Mehiläiset ja kimalaiset lentelivät kukasta kukkaan
”Kuinka se noin voisi olla?”, ihmetteli isäni. Vieraat katsoivat huvittuneina ja - siltä minusta näytti - myös jonkun verran noloina, kun pieni poika puuttui aikuisten keskusteluun. Siihen aikaan 1930 luvulla kuului asiaan, että lasten tuli olla hiljaa, kun aikuiset keskustelivat, mutta olin varmaan huonosti kasvatettu tai sitten vain tuo elämän tarkoitus oli niin tärkeä asia, etten malttanut olla sanomatta.
Pidän tapahtumaa lähtökohtanani elämän ihmettelyyn. Siihen asti oli kaikki ollut itsestään selvää, sillä elämän tarkoitus oli hyvän aikaansaaminen, koska Jumala tarvitsi sitä. Minulta kysyttiin, mihin Jumala sitä hyvää käyttäisi. Siihen en osannut vastata, mutta tunsin, että niin vain oli. Olinhan lapsi. Nyt olen mies, jonka tulisi olla taas lapsen kaltainen - kunhan vaan osaisin. Iän karttuminen antaa siitä toiveita, mikäli pitää paikkansa, että tulemme ikääntyessämme taas lapsellisiksi – toivottavasti myös lasten kaltaisiksi!
Perspektiiviä elämään minulla oli jo lapsuudessa – ellei sitten ollut niin kuin tilanteessa, josta äitini kertoi vitsin:
Suomessa rakennettiin rautateitä Venäjän vallan aikana. Tulipa sitten työn tarkastaja. Hän kysyi ratatyön mestarilta pitkää ratasuoraa katsoessaan:
”Mutta, mitä tämä on? Nuo kiskothan lähenevät toisiaan sitä enemmän mitä kauemmaksi katsoo!
Siihen ratamestari:
”Se on perspektiiviä.
Tarkastaja:
”Suomen rautateillä ei saa olla perspektiiviä.”
Aika lapsuudesta aikuisuuteen on sosialisaatioprosessia, jonka aikana omaksumme yhteisömme tapoja ja asenteita. On sanottu, että ihminen on sosiaalinen eläin, sillä niin paljon olemme yhteisön tuotetta. Itsenäiset ajatukset ovat harvinaisia. Meille tapahtuu jotain surullista aloittaessamme koulunkäynnin. Tutkimuksella on selvinnyt, että lapsi menettää huomattavasti sitä, mikä kuuluu luovuuteen joutuessaan koulussa sopeutumaan koulun sääntöihin ja toveripiiriin, joka vaatii käyttäytymään tietyllä tavalla. Ellei siihen sopeudu, seuraa kiusaamista. Työelämään siirryttäessä tuo sopeutumisen pakko jatkuu. Siksikö niin monet haaveilevat eläkkeelle pääsystä, että vihdoinkin voisi olla taas oma itsensä eli se, mikä oli lapsena?
Professori Erik Ahlman on sanonut: ”Maailman olioiden olemuksena on käsitykseni mukaan tahto, tahto itsensä so. oman syvimmän laatunsa ilmaisemiseen so. itseensä sisältyvien ja itsensä kannattamien arvojen ilmaisemiseen. Tämä on myös ihmisen olemuksena. Mutta ihmisen erikoisolemuksen haluaisin nähdä tahdossa vapauteen, oman itsensä ilmaisemiseen vapaasti, puhtaaseen riippumattoman ja rajoittamattomaan oman laatunsa ilmaisemiseen.” (”Ihmisen probleemi”, s. 163)
Eläkeläisellä on tietyllä tavalla vapauksia olla oma itsensä ainakin mitä tulee työyhteisön vaatimaan alisteisuuteen, jota joskus on sanottu työn orjuudeksi. Miten lienee noiden vapauksia laita elämänkatsomukseen nähden? Käykö pikemminkin niin, että juutumme entisiin näkemyksiimme vai avartuvatko näkemyksemme? – Varmaan on mahdollista joko juuttua tai avartua ja etsiä uutta. Itsenäisen ajattelun mahdollisuudet oli ainakin koetettava käyttää hyväksi – mutta ei vain ajattelun, vaan myös tuntemisen mahdollisuudet.
Ikääntyminen antaa perspektiiviä. Takana on lapsuus, nuoruus ja suuri osa aikuisuutta. Edessä on jäljellä oleva aikuisuus ja ikuisuus. Kapeneeko näkemämme tie eteenpäin siten, että luulemme sen päättyvän olemattomuuteen vai riittääkö ymmärryksemme pitemmälle kuin venäläisen rautatietarkastajan ymmärrys eli totuuden tuntemiseen?
Ihminen ei ole eläin, vaikka meissä onkin yhtä ja toista samankaltaisuutta eläinten kanssa. Ikäpolvemme ihmiset ovat joutuneet tekemisiin mullistavien keksintöjen ja kiistaa herättävien aatteiden kanssa. Nuoruudessamme saattoi joku jo haaveilla näköradiosta. Kännykästä ei ollut edes haaveita. Atomia pidettiin aineen jakamattomana perusosana, mutta sekin on voitu jo hajottaa eikä kukaan enää osaa tarkoin erottaa ainetta ja energiaa toisistaan. Ennen puhuttiin aineen ja energian häviämättömyyden laista, mutta nyt se on muutettu energian häviämättömyyden laiksi. Monet aatteet ovat tulleet ja menneet. Jotkut yhä sinnittelevät. Natsismi ja kommunismi saivat aikaan hirvittävää tuhoa. Darvinismi tuntui panevan Jumalan Luojana viralta. Materialismi polki nuoruudessamme ihmisen arvoa ja polkee edelleenkin. Perhearvot ovat muuttuneet siten, ettei avoliittoja pidetä enää kummallisina. Mikä on totta ja oikeaa? Jaksamme yrittää päästä totuuden tuntemiseen? – Totuuden rakkaus on arvo, joka pysyy.
Rakkaudessa on laki ja profeetat, mutta miten totuus siihen liittyy? Sanassa sanotaan, että Jumala on rakkaus. Kristus sanoo, että hän on tie, totuus ja elämä. Mutta miten? – Kun Kristus eli maan päällä, hän perusti kirkkonsa, jota hänen jälkeensä johtivat apostolit. Se oli varmasti tosi kirkko ja ainoa oikea. Entä nyt? Kirkkoja ja erilaisia kristillisiä näkemyksiä on tuhansittain. Miten voi päästä totuuden tuntemiseen? Siinäkin tarvitaan perspektiiviä. Kirkko ja evankeliumi tulee koettaa nähdä sellaisina kuin ne olivat apostolien ja Kristuksen aikoina. Kaikkien tulisi päästä lopulta siihen, mihin Raamatussakin tähdätään: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kukin kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.”(Ef. 4:13-15)
Totuuden tunteminen on eri asia kuin suuri tietomäärä. Tiedosta ei ole haittaa, jos se ei tee meistä ylpeitä ja itseriittoisia. Tärkeää on palata jollain tavalla lapsen kaltaisuuteen, eli tuoreeseen ja ennakkoluulottomaan maailman näkemiseen. Kunkin on omakohtaisesti koettava tie totuuden tuntemiseen. – Olen sen kulkenut ja löytänyt. Minulle totuus on Kristus ja hänen palauttamansa evankeliumin täyteys ja siihen kuuluva kirkko.
Olemme kuin mehiläisiä, jotka keräävät hyvää Jumalalle. Meidän tulee tehdä parannus ja ottaa vastaan Kristuksen tarjoama sovitus, jotta olisimme puhtaat ja kelvolliset Jumalalle ja edistäisimme kaiken hyvän lisääntymistä maailmassa ja iankaikkisuudessa taivaallisen Isämme työtovereina. Se on näkökulmani muutos tai paremminkin paluu lapsen kaltaisuuteen. Vuosien tuomat ennakkoluulot ja asenteet saavat väistyä omakohtaisen kokemisen tieltä. Vapautuminen ympäristön asettamista kaavoista on tuonut rikkautta ja totuuden tuntemista. Silloin voin kuulua niihin, joista on sanottu: ”…ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman mukaan, mikä kullakin osalla on.” (Ef. 4:14-16).
Toivon, että sopivassa ja sopimattomassa paikassa voin muita pelkäämättä sanoa kantani kuin lapsi. Toivon vaan, että minua nyt kuunneltaisiin paremmin kuin pientä poikaa kesäisenä päivänä mehiläisten suristessa ja kerätessä hunajaa kylmää vuodenaikaa varten. Mutta mitäpä siitä, vaikka ei kuunneltaisikaan. Ainakin viisautta tulee kuulijalla olla enemmän, kuin rautatien perspektiiviä ihmettelevällä.