Palvelemisesta

[Jokuveli]

Ajatukseni pomppivat pyhityksen laista lähimmäisten palvelemiseen. Jo kauan sitten päähäni taottu lause "lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa" on kirkossa yhä käytössä "palvelutempausten" ytimenä.

Joskus, tai itse asiassa useinkin, minusta tuntuu että tuo mainitsemani kirjoitusten kohta ei pääse oikeuksiinsa. Palvelutempauksista on tullut olennainen osa kirkon nuorten toimintaa, jopa pakollinen. Ohjelma ei ole 'täydellinen', jos se ei sisällä palveluosiota. Sinänsä hyvä, nuori eikä vanhakaan opi palvelemaan tukematta, eikä siten pääsisi nauttimaan hyvänolontunteesta,jonka palvelu tuo tullessaan. Ja nuori, joka ei innostu palvelutempauksesta, saanee otsaansa leiman 'palveluhaluton'.

Kuinka me kirkossa käsitämme palvelun? Ehkä malli tulee liikaakin ulkoa maailmasta. Henkilö saa palvelualttiin maineen, kun hän käyttää aikaansa ja kykyjään toisten auttamiseen, fyysisesti ja henkisesti. Palvelutempauksetkin opettavat fyysistä palvelua tai henkistä virkistymistä vanhainkotien lauluesitysten kautta. Nämä toiminnat näkyvät ja kuuluvat. Henkilö, joka ei nauti, pysty tai voi osallistua lumitöihin, polttopuiden tekoon, ruohonleikkuuseen, vanhusten ulkoiluttamiseen, sairaiden luona vierailuun tms. , jää tarkkailevien (hyvää tarkoittavien, mutta näköalattomien) kirkossa toimivien lähimmäisten silmissä myös luokkaan palveluhaluton. Ja oppii tuntemaan itsensä kakkosluokan mormoniksi.

"Lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa" on kuitenkin mielestäni paljon enemmän, kuin palvelutempaukset ja kotiopettajan tekemät lumityöt ja syysharavoinnit. Palvelusta puhuttaessa lähes aina ja liian usein ja unohtuu palvelun tärkein, eli hengellinen ulottuvuus. Kun palvelemme Jumalaa, autamme hänen lapsiaan, palvellen lähimmäisiämme, iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Kuinka paljon maan hiljaiset, vaivihkaa palvelevat, jäävätkään huomaamatta. Kun istumme tietokoneen ääressä keskustelemassa suomi24:ssa tai lds.net:ssä tai vastaavassa, onko syytä huonoon omatuntoon, kun toiset kulkevat samaan aikaan auttamisprojekteissaan. Ei syytä huoleen; väitän, että jokainen kannustava tekstinpätkä, joka päätyy vahvistamaan jotakuta pohtivaa lähimmäistä, on vähintään saman arvoinen kuin perunannostotalkoot mummon mökillä. Jokainen hetki, kun opetamme alkeisyhdistyksessä lapsille tarinoita Jeesuksesta vastaa täysin Apuyhdistyksen tilkkutäkki-iltaa.

Arvotuksissamme ja arvostuksissamme todellisuus valitettavasti vääristyy. Kirkossakin vain huomiota herättävä on haluttavaa ja saa hyväksyviä äännähdyksiä. Kirkossakin maan hiljaiset, taustalla työtä tekevät, saattavat olla juuri niitä, jotka aidosti ja toteuttavat palvelun syvintä olemusta, auttaa lähimmäisiämme iankaikkisen elämän saavuttamisessa. He, jotka muutamalla hyvin valitulla sanalla saavat lähimmäisen ehkäpä ensimmäistä kertaa pohtimaan elämänsä tarkoitusta, jumaluutta, evankeliumia...

Lisäsin allekirjoituksekseni erään topten -kirjoitustenkohdistani: Saarnaaja 9:13-17 . Se soveltuu hyvin myös tähän palvelukyvyn ja -halun arviointiin. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, eikä kaikkia palvelumuotoja ole vielä keksitty.

[Carita]

Kun luin kirjoituksesi, mieleni teki huudahtaa "halleluja ja amen!" Olen itse monesti ja monesti pohtinut tata asiaa. Seurakunnassa on aina niita jotka "nakyvat" ja niita jotka eivat "nay". Hiljaisemmat ja ne jotka eivat ole joka tempauksessa mukana vaan palvelevat muulla tavalla.

Olen usein ajatellut samaa, ja olemme kylla tuoneet esille apuyhdistyksessa sen, etta kaikki eivat palvele samalla tavalla. Toisen ovat "Marttoja" ja toiset ovat "Maarioita" . Itse olen aina ollut sita mielta, etta ne jotka jakavat hymyja, haleja, osaavat kuunnella ja lohduttaa ja kannustaa ja innostaa, tekevat korvaamatonta palvelua. Niinkuin ne,jotka aina etsivat mahdollisia vierailijoita tai uusia jasenia ja menevat tervehtimaan ja toivottamaan tervetulleiksi.
On aina niita, joiden kivut ja muut vaikeudet eivat nay ja se rajoittaa miten he voivat tai jaksavat palvella. Me emme esim. aina tieda mika on tilanne kotona. Millaista stressia joku joutuu kantamaan ja se on kaikki mita he jaksavat silla hetkella tehda.

On myos sellainen mielenkiitoinen seikka, etta mika on palvelusi motiivi? Enta kun sinulla on sellainen henkilo, jota on vaikea palvella. Esim. meilla on taalla sellaisia tapauksia, joissa perhe, veli tai sisar, jotka ovat hyvia jasenia tarvitsevat apua. Heita on ilo palvella ja auttaa.
Mutta sitten on niita, jotka voisivat hyvin auttaa itseaan, mutta ovat saamattomia tai laiskoja ja valittavat, etta elama on heille epareilu ja heilla on aina huono onni. He ovat aina kerjaamassa apua,eivatka saa aikaan mitaan itse. Kun menet auttamaan ja esim. siivoat heidan talonsa, he istuvat vieressa tuolilla ja juttelevat katsellen kun sina teet heidan tyonsa. Autatko?
Juttelimme tasta mieheni kanssa kerran tai pari ja han sanoi, etta han uskoo, etta kun autat niita jotka auttavat yleensa itseaan, se on hyva. Mutta kun autat niita, jotka ehka eivat "ansaitse" apuasi, mutta autat kuitenkin, teet tosi palvelua, josta Jumala sinua aikanaan siunaa.
Olen itse hiukan sellainen "vali" ihminen. Minulla on kroonista kipua, mika ei nay. On ollut lapsesta asti.
Teen nakyvampaa kun voin ja kun en voi en voi. Minulla on ystava joka aina valitti, etta en tee mitaan.
Han on niita,joka on jokapaikassa-aina ja nakyen. Han nauttii siita ja hanella on paljon energiaa. Sanoin hanelle, etta vain siksi, etta en ole aina samoissa puuhissa ja nakyva, ei tarkoita sita ettenko tee moniakin asioita. Teen paljon sita mika ei nay.

Sitten on se mista profeetta Hinckleykin puhui monet kerrat. Me emme saa olla niin nakyvia kirkossa, etta aika perheen ja puolison kanssa karsii. Perhe tulee ensin. MUTTA, emme myoskaan saa kayttaa perhetta tekosyyna siihen, etta emme voi palvella, eli sitten meidan on vietettava aikaa perheen kanssa, eika istua sita aikaa vain telkkarin edessa.

Meidan piispamme aina kiittaa meita seurakuntalaisia palvelusta ja han sanoo, etta han tietaa, etta paljon tehdaan sita mika ei nay ja ja han ei edes aina kuule siita ennenkuin joskus myohemmin jos koskaan ja han on kaikesta siita mita teemme kiitollinen. Samoin meidan apuyhdistyksemme johtaja.

Olen sita mielta, etta me kaikki teemme vapaaehtoista tyota ja jokainen palvelemme voimiemme, kykyjemme ja tilaanteemme mukaan. Meidan ei tulisi kenenkaan huolehtia siita mita toinen tekee tai ei tee, vaan keskitty siihen mita itse voimme tehda tilaanteemme ja voimiemme mukaan. Anna toisen palvella ja palvele itse. Tai jotakin sinne pain. Meidan tulisi kannustaa ei katsoa vinoon.

On myos niita,joille kirkkoon liittyessa palveleminen on uusia asia. Muistan, etta vaikka olin tottunut olemaan kiireinen musiikin ym. parissa, kirkkoon liittyessani, oli ensin hyvin vasynyt, koska en ollut tottunut kaikkeen, kuten siihen, etta vietan kolme tuntia kirkossa joka sunnuntaina.
Toiset ovat ujoja ja hiljaisia ja jatkuva ulospain suuntautuminen vasyttaa ja vie voimat.

NO tassahan tata taas.

[Carita]

Jatkaisin vaan sen verran, etta kun sanoin, etta appivanhempani ovat olleet minulle kauniita esimerkkeja, tarkoitin sita, etta he innostavat minua yrittamaan enemman ja oppimaan enemman lahimmaisen rakkaudesta. Joskus voimme tehda enemman kuin luulemme. Ja kun rehellisesti emme, siita ei tarvitse kantaa huonoa omaa tuntoa.
Uskon myos, etta meidan ei aina tarvitse olla kaikkialla kunhan joskus olemme jossain.

[Maya]

Talkoot ovat mielestäni myös hyvä palvelumuoto. Muistan kun kerran oltiin talkoissa erään kirkonjäsenen kotona ja siivosimme piha aja laitoimme hieman kivilaatojakin. Kukin teki sitä mitä osasi... siis minä kuskasin roskia:D.

Kerran harmitti kun eräs piispa (ei Suomesa) ei töiltään, perheeltään (6 rasavilliä poikaa) ym. kirkon asioiltaan ehtinyt asettaa laattoja ulos ainakaan muutamaan vuoteen... teki niin mieli sanoa, että eiks vois tehä talkoot... mutta, kun oikestaan mikään ei "estänyt" häntä tekemästä sen itse sukulaisten avulla.... niin ei sittten tehty mitään. Ehkäpä jotajienkin ja hyvien jäsenten olisi näytettävä hyvää esimerkkiä talkoiden ym palvelun vastaan ottamisesta! Vaikka pääpaino olisikin niillä, jotka todella tarvitsevat.

Laitoin juuri vähän aikaa sitten ruokaa eräälle nuorelle parille joka juuri oli saanut vauvan. Hän oli kuulemma niin väsynyt koska vauva ei nukkunut säännöllisesti ja oli hereillä öisin. Eräs vanhempi kirkon sisar sanoi että ei hänen aikanaankaan kukaan tullut ruoan kanssa vaikka lapsi valvotti, yksin oli pärjättävä.... No varmasti näin olikin, mutta ehkä kuitenkin tämä nuori pari tarvitsi tällaista huolenpitoa, joku muu ei ehkä tarvitse ja JOS tarvitsee, on uskallettava pyytää!! On vaikeata palvella kun ei tiedä tarvetta! On harmillista sitten kuulla että niille ja niille tehtiin niin tai näin ja autettiin siinä ja siinä... eikä meitä koskaan... silon olisi mentävä piispan kanssa puhumaan ja vaikka tuon menetetyn avun vuoks voisi saada jotakin apua joka sillä hetkellä olisi tarpeen... itse pitäisin mielelläni ikkunan pesutalkoot!!:D

Meillä maalattiin talo (sisätä) nuorten miesten talkoo voimin... olisimme me ittekin sen voineet tietenkin tehdä... mutta oli kiva olla porukalla hommissa!

Jotkut katsoo että ei auteta, kun jos ne myy esim maalatun asunnon saavat paremmin rahaa.... olisiko se sitten niin kamalaa....

On tärkeätä uskaltaa sanoa jos tarvitsee apua, eikä jättää sitä kaivelemaan mitä naapuri sai!!

Minun paras ystäväni kotipuolessa on cp vammainen joka on aina istunut rullatuolissa. Hän menetti juuri miehensä joka hoiti siivouksen ruuanlaiton ym... nyt pesukonekkin hajosi, minulla ainakin auttamista riittää. Hänellä on myös tytär 8v. joka on mestri levittelemään niitä monia leikkejään pitkin huushollia. Onneksi olen sairaslomalla ... mutta en myöskään aina jaksa painavimpia juttuja. Onneksi mieheni ja poikani autavat usein yös. Ainoa minulle todella suuri vaikeus on että hän tupakoi aika paljon, eli kakki vaatteet ja minä pyykkiin heti kun tulen kotiin... olen myös allerginen tupakansavulle joten hengitys on vaikeata... onneksi kohta tulee kesä.. olen antanut hänelle myös Mormonin Kirjan ja olemme joskus hieman puhuneetkin asiasta....