Jokuveli
04-19-2008, 07:58 PM
Ajatukseni pomppivat pyhityksen laista lähimmäisten palvelemiseen. Jo kauan sitten päähäni taottu lause "lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa" on kirkossa yhä käytössä "palvelutempausten" ytimenä.
Joskus, tai itse asiassa useinkin, minusta tuntuu että tuo mainitsemani kirjoitusten kohta ei pääse oikeuksiinsa. Palvelutempauksista on tullut olennainen osa kirkon nuorten toimintaa, jopa pakollinen. Ohjelma ei ole 'täydellinen', jos se ei sisällä palveluosiota. Sinänsä hyvä, nuori eikä vanhakaan opi palvelemaan tukematta, eikä siten pääsisi nauttimaan hyvänolontunteesta,jonka palvelu tuo tullessaan. Ja nuori, joka ei innostu palvelutempauksesta, saanee otsaansa leiman 'palveluhaluton'.
Kuinka me kirkossa käsitämme palvelun? Ehkä malli tulee liikaakin ulkoa maailmasta. Henkilö saa palvelualttiin maineen, kun hän käyttää aikaansa ja kykyjään toisten auttamiseen, fyysisesti ja henkisesti. Palvelutempauksetkin opettavat fyysistä palvelua tai henkistä virkistymistä vanhainkotien lauluesitysten kautta. Nämä toiminnat näkyvät ja kuuluvat. Henkilö, joka ei nauti, pysty tai voi osallistua lumitöihin, polttopuiden tekoon, ruohonleikkuuseen, vanhusten ulkoiluttamiseen, sairaiden luona vierailuun tms. , jää tarkkailevien (hyvää tarkoittavien, mutta näköalattomien) kirkossa toimivien lähimmäisten silmissä myös luokkaan palveluhaluton. Ja oppii tuntemaan itsensä kakkosluokan mormoniksi.
"Lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa" on kuitenkin mielestäni paljon enemmän, kuin palvelutempaukset ja kotiopettajan tekemät lumityöt ja syysharavoinnit. Palvelusta puhuttaessa lähes aina ja liian usein ja unohtuu palvelun tärkein, eli hengellinen ulottuvuus. Kun palvelemme Jumalaa, autamme hänen lapsiaan, palvellen lähimmäisiämme, iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Kuinka paljon maan hiljaiset, vaivihkaa palvelevat, jäävätkään huomaamatta. Kun istumme tietokoneen ääressä keskustelemassa suomi24:ssa tai lds.net:ssä tai vastaavassa, onko syytä huonoon omatuntoon, kun toiset kulkevat samaan aikaan auttamisprojekteissaan. Ei syytä huoleen; väitän, että jokainen kannustava tekstinpätkä, joka päätyy vahvistamaan jotakuta pohtivaa lähimmäistä, on vähintään saman arvoinen kuin perunannostotalkoot mummon mökillä. Jokainen hetki, kun opetamme alkeisyhdistyksessä lapsille tarinoita Jeesuksesta vastaa täysin Apuyhdistyksen tilkkutäkki-iltaa.
Arvotuksissamme ja arvostuksissamme todellisuus valitettavasti vääristyy. Kirkossakin vain huomiota herättävä on haluttavaa ja saa hyväksyviä äännähdyksiä. Kirkossakin maan hiljaiset, taustalla työtä tekevät, saattavat olla juuri niitä, jotka aidosti ja toteuttavat palvelun syvintä olemusta, auttaa lähimmäisiämme iankaikkisen elämän saavuttamisessa. He, jotka muutamalla hyvin valitulla sanalla saavat lähimmäisen ehkäpä ensimmäistä kertaa pohtimaan elämänsä tarkoitusta, jumaluutta, evankeliumia...
Lisäsin allekirjoituksekseni erään topten -kirjoitustenkohdistani: Saarnaaja 9:13-17 . Se soveltuu hyvin myös tähän palvelukyvyn ja -halun arviointiin. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, eikä kaikkia palvelumuotoja ole vielä keksitty.
Joskus, tai itse asiassa useinkin, minusta tuntuu että tuo mainitsemani kirjoitusten kohta ei pääse oikeuksiinsa. Palvelutempauksista on tullut olennainen osa kirkon nuorten toimintaa, jopa pakollinen. Ohjelma ei ole 'täydellinen', jos se ei sisällä palveluosiota. Sinänsä hyvä, nuori eikä vanhakaan opi palvelemaan tukematta, eikä siten pääsisi nauttimaan hyvänolontunteesta,jonka palvelu tuo tullessaan. Ja nuori, joka ei innostu palvelutempauksesta, saanee otsaansa leiman 'palveluhaluton'.
Kuinka me kirkossa käsitämme palvelun? Ehkä malli tulee liikaakin ulkoa maailmasta. Henkilö saa palvelualttiin maineen, kun hän käyttää aikaansa ja kykyjään toisten auttamiseen, fyysisesti ja henkisesti. Palvelutempauksetkin opettavat fyysistä palvelua tai henkistä virkistymistä vanhainkotien lauluesitysten kautta. Nämä toiminnat näkyvät ja kuuluvat. Henkilö, joka ei nauti, pysty tai voi osallistua lumitöihin, polttopuiden tekoon, ruohonleikkuuseen, vanhusten ulkoiluttamiseen, sairaiden luona vierailuun tms. , jää tarkkailevien (hyvää tarkoittavien, mutta näköalattomien) kirkossa toimivien lähimmäisten silmissä myös luokkaan palveluhaluton. Ja oppii tuntemaan itsensä kakkosluokan mormoniksi.
"Lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa" on kuitenkin mielestäni paljon enemmän, kuin palvelutempaukset ja kotiopettajan tekemät lumityöt ja syysharavoinnit. Palvelusta puhuttaessa lähes aina ja liian usein ja unohtuu palvelun tärkein, eli hengellinen ulottuvuus. Kun palvelemme Jumalaa, autamme hänen lapsiaan, palvellen lähimmäisiämme, iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Kuinka paljon maan hiljaiset, vaivihkaa palvelevat, jäävätkään huomaamatta. Kun istumme tietokoneen ääressä keskustelemassa suomi24:ssa tai lds.net:ssä tai vastaavassa, onko syytä huonoon omatuntoon, kun toiset kulkevat samaan aikaan auttamisprojekteissaan. Ei syytä huoleen; väitän, että jokainen kannustava tekstinpätkä, joka päätyy vahvistamaan jotakuta pohtivaa lähimmäistä, on vähintään saman arvoinen kuin perunannostotalkoot mummon mökillä. Jokainen hetki, kun opetamme alkeisyhdistyksessä lapsille tarinoita Jeesuksesta vastaa täysin Apuyhdistyksen tilkkutäkki-iltaa.
Arvotuksissamme ja arvostuksissamme todellisuus valitettavasti vääristyy. Kirkossakin vain huomiota herättävä on haluttavaa ja saa hyväksyviä äännähdyksiä. Kirkossakin maan hiljaiset, taustalla työtä tekevät, saattavat olla juuri niitä, jotka aidosti ja toteuttavat palvelun syvintä olemusta, auttaa lähimmäisiämme iankaikkisen elämän saavuttamisessa. He, jotka muutamalla hyvin valitulla sanalla saavat lähimmäisen ehkäpä ensimmäistä kertaa pohtimaan elämänsä tarkoitusta, jumaluutta, evankeliumia...
Lisäsin allekirjoituksekseni erään topten -kirjoitustenkohdistani: Saarnaaja 9:13-17 . Se soveltuu hyvin myös tähän palvelukyvyn ja -halun arviointiin. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, eikä kaikkia palvelumuotoja ole vielä keksitty.