Pyhityksen laki

[Unski1]

Jatkaisin Caritan aloittamaa keskustelua Pyhityksen laista, joka tunnettiin kirkon alkuaikana yhdistyneen veljeskunnan nimellä. Meillä oli kymmeniä vuosia sitten jossain konfferennssin yhteydessä täällä Suomessa mielenkiintoinen näytelmä kirkon pioneeriajalta, jossa käsiteltiin tuota yhdistynyttä veljeskuntaa. Mielestäni kertomus oli hyvin opettavainen ja kaunis. Siinä kerrottiin isästä ja hänen tyttärestään. Perheen äiti oli kuollut ilmeisesti pioneerivaelluksen rasituksiin. Äidiltä oli jäänyt kaunis kaulakoru tyttärelleen muistoksi. Kun kaikki omaisuus tuli luovuttaa yhdistyneelle veljeskunnalle, niin isä halusi että tytär luovuttaisi myös tuon korun. Tyttärelle se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa luopua tuosta rakkaasta muistosta joka hänellä oli äidiltään. Isä ryhtyi opettamaan tytärtään sanoen: "Vain sen minkä annat pois voit viedä mukanasi tästä elämästä". tytär lopulta suostui antamaan tuon rakkaan kaulakorun yhdistyneelle veljeskunnalle. Tällöin yhdistynyt veljeskunta päätti, että tuo tytär saisi kantaa sen nyt omistamaa korua. En muista tarkkoja yksityiskohtia tuosta näytelmästä, mutta tuollainen opetus siitä jäi mieleeni.

[Maya]

Kiitti Unski kivasta kertomuksesta. Juuri noin tulisikin yhdistyneen veljeskunnan toimia, rakkaudella. Minulla on ihan nuoresta asti ollut uskoa tällaiseen veljeskunnan toimimiseen. Olen joskus aikanaan ajatellut jopa muuttoa sellaiseen uskonnolliseen yhteiskuntaan, mutta en ole siis sitä toteuttanut, onneksi sillä ne eivät ole olleet kirkkomme yhteisöjä, eikä kirkollamme ole tuollaisia yhteisöjä. Kymmenysten laki on hyvä alku.

[Carita]

Myos toistsen auttaminen ja aikamme antaminen.Minun appivanhempani ovat hyvia esimerkkeja tassa minulle. He lainaavat tyokaluja ja tavaroita jne. eivat edes muista kuka lainasi, mutta joku niita tarvitsi ja lainaksi annettiin. Eivat siita huolehdi. Heidan luonaan on tilapaisesti asuneet ihmisia, jotka tarvitsivat katon paansa paalle. He antavat jatkuvasti aikaansa toisten palvelemiseen. Appeni oli piispa kun heilla oli kotona viela kuusi lasta. Han on nyt Vaarnamme patriarkka. Anoppini oli monenlaisissa johtotehtavissa ja hanella oli kuusi lasta ja suuri koti jota hoitaa. Han myos menetti kaksi vauvaa.
He ovat minulle suuria ja kauniita esimerkkeja mita tulee epaitsekkaaseen palveluun ja lahimmaisen rakastamiseen.

Muistan kuinka avioliittomme alkuaikoina menimme momin ja dadin luokse ja he olivat juuri aloittamassa ruuan. He aina pyysivat meita syomaan heidan kanssaan. Katselin poytaa ja mietin, "tama ei kylla ikina riita meille kaikille" , mutta ruoka siunattiin ja kaikille riitti tarpeeksi, eika kukaan lahtenyt poydasta nalkaisena. He eivat murehdi koskaan siita, etta jos he jakavat, heilla on itsellaan vahemman.

[Unski1]

Varmasti me kaikki voimme omalta osaltamme toteuttaa osittain tuota pyhityksenlain henkeä. Meillä jotka olemme jo isovanhempia on monenlaisia haasteita lastemme perheitä kohtaan. Voimme antaa ajastamme sekä varoistamme heidän ja monen muunkin tukemiseen voimavarojemme mukaan.

Kymmenykset ja uhrit ovat todella hyvä harjoitus pyhityksen lakia varten.